Ajan mittaan olen oppinut
jättämään kirjan kesken jos se ei nappaa. Ja yleensä teen niin ilman suurempia
tunnontuskia, mutta joskus uurastan loppuun teoksen, josta en viehäty ja sitten
ihmettelen että mitä ja miksi. Kate Mortonin Paluu Rivertoniin osoittautui
tämmöiseksi tapaukseksi.
Grace Bradley viettää hiljaiseloa
vanhainkodissa. Takana on ura arkeologina, mutta myös palvelijana ja
kamarineitinä Rivertonin kartanossa. Vuosikymmeniä hän on pyrkinyt unohtamaan
Rivertonin ajat ja varsinkin hänen lähtöönsä vaikuttaneet traagiset tapahtumat
juhlissa kesällä 1924, jotka päättyivät perhetutun runoilijan kuolemaan. Mutta
nyt kartanon väestä ollaan tekemässä elokuvaa ja Grace suostuu haastateltavaksi
ja vierailemaan kuvauspaikalla.
Muistot nousevat pintaan ja Grace
palaa ajatuksissaan vuoteen 1914, jolloin hän äitinsä jalanjälkiä seuraten
astui Rivertoniin Hatfordien suvun palvelukseen. Kaikkea Grace ei
elokuvantekijälle paljasta, ei varsinkaan totuutta kesäjuhlissa tapahtuneesta
kuolemantapauksesta. Mutta hän alkaa kertomaan tarinaansa nauhalle
tyttärenpoikaansa varten. Nauhoitusten kautta myös me lukijat saamme tietää
totuuden runoilijan kuolemasta ja kuulla Hartfordien suvun salaisuuksia.
Kirjassa on hyvät ainekset, mutta
tarina ei vain vienyt mukanaan. Verkkainen ja jaaritteleva kerronta alkoi
pidemmän päälle joko ärsyttää tai väsyttää, joten kirja sopikin hyvin yöpöytäkirjaksi.
Mutta ajankuvaus on vahvaa ja se piti mielenkiinnon liekin yllä kirjan loppuun
asti. Taustatyön ja kirjailijan perehtyneisyyden aiheeseen aisti lukiessa: 1900-luvun
alku, ensimmäisen maailmansodan aiheuttamat säröt brittiläiseen
luokkayhteiskuntaan kuvataan suorastaan dokumentaarisesti. Kirjasta saisi varmasti
aikaan komean tv-sarjan.