Tässä taitaa olla tämän kesäloman
intensiivisin ja (hyvällä tavalla) hämmentävin lukukokemus. Ishiguron kirjat
ovat aina tapauksia: omaperäisiä, tavallaan helposti luettavia tarinoita
suurista teemoista, jotka kuitenkin jäävät mieleen pyörimään. Ja kestävät
useamman lukukerran.
Haudatun jättiläisen tapahtumat
sijoittuvat myyttiseen Britanniaan: roomalaiset ovat lähteneet maasta, kelttien
ja saksien sodat ovat kuningas Arthurin ansiosta loppuneet. Vallitsee rauha,
ainakin näennäisesti. Väki tuntuu olevan kuin lumouksen vallassa, muistinsa
menettänyt ja vailla omaa tahtoa. Mutta väkivaltainen menneisyys pitää
kostonliekkiä yllä muistamattomuudenkin usvassa, sillä semmoinen on ihminen.
Vanha pariskunta Axl ja Beatrice
lähtevät kylästään etsimään poikaansa, joka poistui kauan sitten. Miksi poika
lähti, sitä he eivät kykene muistamaan, eivätkä juuri muutakaan
menneisyydestään tai edes eilispäivästä. Hentoja muiston haituvia välähtelee
heidän mielissään, kadotakseen taas sumuun. Matkallaan he saavat seurakseen
saksisoturin ja pojan, jonka tämän omat kyläläiset ovat kironneet. Myöhemmin seurue törmää vielä sir Gawainiin, yhteen Arthurin ritareista. Kaikkien tiet tähtäävät
samaan paikkaan ja heillä on tehtävä suoritettavanaan.
Romaani on hieno tutkielma muistamisesta,
petoksesta ja kostosta. Mitä tapahtuu jos muisti palaa, miten reagoi yksilö ja miten yhteisö, kun myös pahat muistot vyöryvät päälle? Hiipuuko rakkaus, löytyykö
anteeksiantoa?
Tämän ja muiden Ishiguron
kirjojen lisäksi suosittelen kirjailijan mielipidekirjoitusta, jossa hän
käsittelee rasisimin nousua Britanniassa brexit-äänestyksen jälkeen.
Haudattu jättiläinen
(The Buried Giant) / Kazuo Ishiguro, suomentanut Helene Bützow. Tammi, 2016.