Station Eleven – Emily St. John Mandel

Pandemia on pyyhkäissyt suurimman osan ihmisistä pois maan päältä. Siellä tällä elää ja sinnittelee pienehköjä ryhmittymiä, jotka kaksikymmentä vuotta tuhon jälkeen yrittävät rakentaa uutta sivilisaatiota, mikä minkäkin laista. Joukossa on niitä, jotka muistavat ajan ennen katastrofia ja jälkeen päin syntyneitä, jotka eivät pysty käsittämään kännykkää tai Internetiä.

Lähes autioituneessa maassa raahustaa asutuksesta toiseen Traveling Symphony, seurue muusikoita ja näyttelijöitä, joka esittää Shakespearen näytelmiä ja klassista musiikkia. Kahdessakymmenessä vuodessa pahimmat väkivaltaisuudet ovat laantuneet, mutta edelleen ihmiskunta elää reunalla: elä tai kuole, anna tai ota, vahvin (aseistetuin) sanelee säännöt, joskus ovela onnistuu vetämään välistä.

Kun kaikesta on pulaa ja tapetuksi, raiskatuksi tai ryöstetyksi tulemisen uhka vaanii alinomaa, mitä järkeä on luritella Vivaldia tai sönkätä säkeitä Kesäyön unelmasta? - Koska eloonjääminen ei riitä. 

Star Trek –sarjasta lainattu motto (because survival is insufficient) vankkureidensa kyljessä Symphony on matkannut vuosia saaden yleisönsä itkemään ilosta. Kun pahin fyysinen nälkä on taltutettu, ihminen janoaa kulttuuria.

Symphonyn jäsen Kirsten oli lapsi pandemian puhjetessa. Hän esitti Kunginas Learin tytärtä näytelmässä kun päänäyttelijä Arthur Leander kuoli sydänkohtaukseen näyttämölle kesken esityksen. Arthurista muodostuu Kirstenille eräänlainen pakkomielle ja matkatessaan Symphonyn mukana hän etsii autioituneista taloista juorulehtiä ja kerää talteen kaikki Arthurista kertovat jutut. Hän kuljettaa mukanaan myös Arthurilta saamiaan sarjakuvia, jotka kertovat Station Eleven nimisestä pientä planeettaa muistuttavasta avaruusasemasta.

Ja totta kai, joku ottaa profeetan roolin, vaikeissa oloissa siinä helposti onnistutaan. Tarvitaan ripaus karismaa, jolla saadaan muutama uskollinen seuraaja, siitä syntyy valtaa, jota jatketaan väkivallalla. Ennen pitkää myös Symphony päätyy profeetan hallitsemaan kylään. Ihmiset ovat juroja ja peloissaan. Hautausmaalle laitetaan kivi niille, jotka eivät usko profeetan opetuksiin, henkisesti kuolleille. Vaikka profeetta näennäisesti kohtelee Symphonya ystävällisesti, lähtee seurue kiireen vilkkaa tiehensä peläten saavansa profeetan miehineen peräänsä.

Kirstenin tarinassa nähdään, millainen maailmasta ja ihmiskunnasta on muotoutumassa tuhon jälkeen. Toisessa tarinalinjassa seurataan Jeevania, joka linnoittautuu veljensä asuntoon pandemian ensiviikoiksi, seuraa miten media ensin uutisoi tapahtumia ja lopulta pimenee, miten ryöstely ja mellastus ulkona ensin paisuu ja sitten muuttuu satunnaiseksi. Lopulta Jeevanin on uskaltauduttava ulos ja lähdettävä etsimään paikkaa, missä voisi aloittaa elämän alusta.

Eri aikatasoissa kulkeva kerronta toimii tässä kirjassa häkellyttävän hyvin. Aika ennen ja jälkeen tuhon rakentuu ehjäksi kokonaisuudeksi, jossa liimana toimivat muutamat ihmiset, joista osa elää ja muistaa, tai ihmisistä, jotka jättivät jälkeensä jotain, mitä muut voivat muistaa: näytelmiä, kirjoja, sarjakuvia. Dystopioissa keskitytään usein eloonjäämiseen ja väkivaltaiseen lisääntymisvietin tyydyttämiseen. Station Eleven kysyy, josko meissä ihmisissä olisi lajina kuitenkin jotain enemmän, ehkäpä, kun maha ei ole ihan tyhjä, emme haluakaan kahmia, vaan haluamme katsoa näytelmää, lukea tai perustaa museon.

Station Eleven voitti ArthurC. Clarke palkinnon vuonna 2015. Toivoin tietysti kovasti, että ehdokkaaksi yltänyt Emmi Itärannan loistava Teemestarin kirja olisi korjannut potin, mutta luettuani Emily St. John Mandelin taidonnäytteen, täytyy sanoa että kirjailija ja kirja on palkintonsa ansainnut. Parhaimpia dystopioita, mitä kuunaan olen lukenut. Toivottavasti joku kotimainen kustantaja tarttuu tähän aarteeseen ja kääntää suomeksi, tai ehkä on jo tarttunutkin.