Station Eleven – Emily St. John Mandel

Pandemia on pyyhkäissyt suurimman osan ihmisistä pois maan päältä. Siellä tällä elää ja sinnittelee pienehköjä ryhmittymiä, jotka kaksikymmentä vuotta tuhon jälkeen yrittävät rakentaa uutta sivilisaatiota, mikä minkäkin laista. Joukossa on niitä, jotka muistavat ajan ennen katastrofia ja jälkeen päin syntyneitä, jotka eivät pysty käsittämään kännykkää tai Internetiä.

Lähes autioituneessa maassa raahustaa asutuksesta toiseen Traveling Symphony, seurue muusikoita ja näyttelijöitä, joka esittää Shakespearen näytelmiä ja klassista musiikkia. Kahdessakymmenessä vuodessa pahimmat väkivaltaisuudet ovat laantuneet, mutta edelleen ihmiskunta elää reunalla: elä tai kuole, anna tai ota, vahvin (aseistetuin) sanelee säännöt, joskus ovela onnistuu vetämään välistä.

Kun kaikesta on pulaa ja tapetuksi, raiskatuksi tai ryöstetyksi tulemisen uhka vaanii alinomaa, mitä järkeä on luritella Vivaldia tai sönkätä säkeitä Kesäyön unelmasta? - Koska eloonjääminen ei riitä. 

Star Trek –sarjasta lainattu motto (because survival is insufficient) vankkureidensa kyljessä Symphony on matkannut vuosia saaden yleisönsä itkemään ilosta. Kun pahin fyysinen nälkä on taltutettu, ihminen janoaa kulttuuria.

Symphonyn jäsen Kirsten oli lapsi pandemian puhjetessa. Hän esitti Kunginas Learin tytärtä näytelmässä kun päänäyttelijä Arthur Leander kuoli sydänkohtaukseen näyttämölle kesken esityksen. Arthurista muodostuu Kirstenille eräänlainen pakkomielle ja matkatessaan Symphonyn mukana hän etsii autioituneista taloista juorulehtiä ja kerää talteen kaikki Arthurista kertovat jutut. Hän kuljettaa mukanaan myös Arthurilta saamiaan sarjakuvia, jotka kertovat Station Eleven nimisestä pientä planeettaa muistuttavasta avaruusasemasta.

Ja totta kai, joku ottaa profeetan roolin, vaikeissa oloissa siinä helposti onnistutaan. Tarvitaan ripaus karismaa, jolla saadaan muutama uskollinen seuraaja, siitä syntyy valtaa, jota jatketaan väkivallalla. Ennen pitkää myös Symphony päätyy profeetan hallitsemaan kylään. Ihmiset ovat juroja ja peloissaan. Hautausmaalle laitetaan kivi niille, jotka eivät usko profeetan opetuksiin, henkisesti kuolleille. Vaikka profeetta näennäisesti kohtelee Symphonya ystävällisesti, lähtee seurue kiireen vilkkaa tiehensä peläten saavansa profeetan miehineen peräänsä.

Kirstenin tarinassa nähdään, millainen maailmasta ja ihmiskunnasta on muotoutumassa tuhon jälkeen. Toisessa tarinalinjassa seurataan Jeevania, joka linnoittautuu veljensä asuntoon pandemian ensiviikoiksi, seuraa miten media ensin uutisoi tapahtumia ja lopulta pimenee, miten ryöstely ja mellastus ulkona ensin paisuu ja sitten muuttuu satunnaiseksi. Lopulta Jeevanin on uskaltauduttava ulos ja lähdettävä etsimään paikkaa, missä voisi aloittaa elämän alusta.

Eri aikatasoissa kulkeva kerronta toimii tässä kirjassa häkellyttävän hyvin. Aika ennen ja jälkeen tuhon rakentuu ehjäksi kokonaisuudeksi, jossa liimana toimivat muutamat ihmiset, joista osa elää ja muistaa, tai ihmisistä, jotka jättivät jälkeensä jotain, mitä muut voivat muistaa: näytelmiä, kirjoja, sarjakuvia. Dystopioissa keskitytään usein eloonjäämiseen ja väkivaltaiseen lisääntymisvietin tyydyttämiseen. Station Eleven kysyy, josko meissä ihmisissä olisi lajina kuitenkin jotain enemmän, ehkäpä, kun maha ei ole ihan tyhjä, emme haluakaan kahmia, vaan haluamme katsoa näytelmää, lukea tai perustaa museon.

Station Eleven voitti ArthurC. Clarke palkinnon vuonna 2015. Toivoin tietysti kovasti, että ehdokkaaksi yltänyt Emmi Itärannan loistava Teemestarin kirja olisi korjannut potin, mutta luettuani Emily St. John Mandelin taidonnäytteen, täytyy sanoa että kirjailija ja kirja on palkintonsa ansainnut. Parhaimpia dystopioita, mitä kuunaan olen lukenut. Toivottavasti joku kotimainen kustantaja tarttuu tähän aarteeseen ja kääntää suomeksi, tai ehkä on jo tarttunutkin.

Parantaja - Antti Tuomainen

Myrskytuulet ja puolen vuoden mittaiset sadekaudet ovat rusikoineet Helsingin rähmälleen. Ei ilmastonmuutos muutakaan maailmaa ole säästellyt ja vain pohjoisessa on vielä jäljellä kaistale jotain menetetyn maailman kaltaista. Ihmiset pakkaavat rinkat ja reput ja yrittävät päästä Lapin perukoille turvaan – edes hetkeksi ennen lopullista tuhoa.

”Katsoin ohikiitävää kaupunkia, tulvivia, vedestä kimaltavia katuja, lammen kokoisia lätäköitä, rikottuja, sirpaleisia ikkunoita, saranoiltaan murrettuja ovia, mustaksi poltettuja autoja ja sateessa vaeltavia ihmisiä.”

Tässä maailmanlopun porstuassa elää runoilija Tapani Lehtinen. Ja aivan kuin ympäriltä murentuva maailma ja alati kiihtyvä väkivalta ei riittäisi, hänen vaimonsa Johanna katoaa. Johanna on toimittaja, joka on päässyt Parantaja -nimimerkin taakse kätkeytyvän tappajan jäljille. Resurssipulasta kärsivää poliisia ei hetken hukassa ollut ihminen jaksa hetkauttaa, mutta kadonneen yhteys Parantajaan saa yhden -  ei vielä loppuun saakka kyynistyneen -  poliisiin auttamaan Tapania tämän omissa tutkimuksissa. Parantajan missiona on kostaa ilmastonmuutos niille, jotka hän määrittelee pahimmiksi syyllisiksi maapallon tuhoon. Terrorismiin hairahtunut idealisti, tuttu tarina.

Tapani kaahailee taksin kyydissä ympäri sateen piiskaamaa Helsinkiä. Johtolanka toisensa jälkeen vie hänet syvemmälle vaimonsa menneisyyteen ja nykyhetken pimeään ytimeen. Väkivalta rehottaa, kukaan ei puutu tai uskalla puuttua, poliisi ei ehdi. Turvallisuusalaa valtaa yksityinen vartiointiliike, jonka intressit lienevät jossain ihan muualla kuin kenenkään turvallisuudessa. Kun järjestäytynyt yhteiskunta on hankaluuksissa, järjestäytynyt rikollisuus ottaa vallan. Ystävyys on koetuksella, hupeneva luonnonvara sekin; toisaalta lojaaliutta voi löytyä yllättävältä taholta.

Teos on saanut Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka –palkinnon vuonna 2011. Rikosromaanina (joka on myös kirjan alanimeke) Parantaja on todella hyvä. Tarinan kaari kasvaa, kääntyilee ja yllättää; jännitys pysyy yllä; hahmokaartista löytyy tyyppejä ja luonteenpiirteitä ryydittämään menoa. Miljöö sen sijaan ei ole tuiki tavallinen, tapahtumat on sijoitettu tulevaisuuteen, missä juuri mikään ei ole hyvin.

Dystooppista maailmaa ei Parantajassa yksityiskohtaisesti kuvailla ja kehitellä, se todetaan, ja välitetään lukijalle päähenkilön kokemusten kautta välähdyksinä. Tuomaisen lyhyet, välillä lakoniset, lauseet ovat tehokkaita ja luovat pelottavan tunteen. Kaikki tämä on mahdollista ja voisi tapahtua nopeasti. Toisaalta taas, kirjassa keitellään ja hörpitään kahvia hämmästyttävän usein, olisiko tämä mahdollista jos ilmastokatastrofi olisi edennyt kuvattuun pisteeseen? Edes sumppimaa Suomessa. Hunajaakin tuntuu aamupuuroon riittävän.

Mutta ei tästä scifipuolesta sen enempää, koska kyseessä on rikosromaani. Tai ei, kyseessä on genrejä sekoitteleva romaani, joita ei koskaan voi olla liikaa (jos minulta kysytään). Kunhan sellainen romaani toimii ja kyllä, Parantaja toimii.

Parantaja / Antti Tuomainen. Like, 2013.

p.s. Kirjassa on hän –pronomini korvattu systemaattisesti se –pronominilla. Siitä iso miinus. En usko olevani ainoa, jota tämä piirre nyppii ja jonka lukeminen katkeaa hetkiseksi kun se hyppää silmille. Ei ole ensimmäinen kirja, jossa tähän olen törmännyt, mutta nyt meni yli. Miksi näin? Puhekieleen se sopii, kaikki sitä tekee, mutta ei kirjoiteta sitä jooko? Vai siihenkö on tottuminen?