Valkoinen varjo aloittaa Katariina Sourin Musta mandala -trilogian. Jatko-osa Sammunut sydän ilmestyy vielä tänä syksynä ja päätös Kadonneet kasvot ensi vuonna.
Päähenkilö mosaiikkitaiteilija
Mona Malin pitää konkurssirajan partaalla kitkuttelevaa myymälää Helsingissä ja
ajautuu vetämään mosaiikkikurssia ystävänsä Pian kanssa tämän vanhempien kesähuvilalle
ulkosaaristoon. Ystävysten lisäksi saarelle rantautuu kuusi muuta henkilöä, ja
kaikilla lienee mielessä muutakin kuin vain taidekäsityö. Ainakin Monalla, joka
miettii, onko hän tiedostamattaan tappanut ihmisen. Sekä Ronilla, joka todella on
syyllistynyt tappoon ja tulee saarelle incognito, yhdessä vankimielisairaalan
lääkärin kanssa.
Kurssin aiheena on mandala. Katsellessaan
toisten työstämiä mandaloita Mona näkee mielessään asioita, joiden alkuperää ja
lähdettä hän ei alkuun ymmärrä. Näyissä on paljon seksuaalista väkivaltaa ja
alistamista. Punaisen langan tarinalle muodostaa C.G. Jungin analyyttisen psykologian
käsitteistö ja teoria ihmisen psyyken tiedostamattomista puolista. Kirjan alussa siteerataankin Jungia:
In each of us there is another whom we do
not know.
Henkilöt ovat hieman
paperinmakuisia, mutta tässä viitekehyksessä siitä on turha motkottaa, jungilaisten
arkkityyppien bongailu oli hauskaa. Muusta maailmasta eristyksissä oleva saari
on sopivasti pelottava näyttämö kummallisuuksille, joita huvilalla alkaa
tapahtumaan. Vieheet on aseteltu taitavasti, kertomus virtaa ja kirja tekee
mieli lukea yhdeltä istumalta tunnelman muuttuessa hetki hetkeltä uhkaavammaksi.
Mutta että trilogia. Ensimmäisen
osan luettuani on pakko sanoa, ettei jäänyt odottavaa oloa. Selitystä vaille
jääneet tapahtumat eivät herättäneet hinkua tietää lisää, eikä päähenkilöön
syntynyt sidettä. Olen kyllä ennustanut
päin pöpelikköä usein ennenkin, joten ehkäpä kirjailijalla on hihassaan ässä
poikineen ja Mustasta mandalasta
kehkeytyy vielä iso tarina. Ja vaikkei kehkeytyisikään, Valkoinen varjo kannattaa lukea.
Valkoinen varjo / Katariina Souri.
Tammi 2015. 347 sivua.