Ensimmäiset viisikymmentä sivua
vievät mukanaan. Omaperäistä tarinan kudontaa, arvoituksia, nokkelaa
sanankäyttöä. Voiko näin jatkua kirjan loppuun asti?
Dystopolis on onneton kaupunkirähjä,
jota yhdeltä puolen rajaa myrkyllinen meri ja toiselta puolen raivohullujen apinoiden
kansoittama kaatopaikka. Öisin katuja hallitsevat rikollisjengit ja välillä
apinat hyökkäilevät kaupunkilaisten kimppuun. Suurin osa kansalaisista kantaa
päässään sirua, jonka kautta heitä hallitaan ja ohjaillaan. Mutta kuka
hallitsee ja miksi?
Yksityisetsiväksi ryhtynyt
ihmisapina Hanuman saa kolme toimeksiantoa. Ensimmäisessä trenssitakkinen
kolmikko pyytää häntä suojelemaan kaunista Lunaa äärimmäisen vaaralliseksi
luokitetulta Eesaulta. Tähän perään tulee vielä kaksi muuta keikkaa, ja kaikki kolme
jopia kietoutuvat toisiinsa limittäin ja lomittain paiskaten Hanumanin elämänsä
pahimpaan pyöritykseen.
Tarina ei kuitenkaan ole pelkästään
toiminallinen etsivätarina, vaikka kähinöintiä, trenssitakkeja ja verta piisaakin.
Sekä Hanumanin että Lunan menneisyyttä kuvataan takautumina tai unina. Välillä
tarinaan tekee intervention toimittaja huomautuksineen tai saamme lukea otteita
Encyclopaedia Dystopolicasta. Kaiken
yllä häälyy mysteeri, ja tarinan kolmesta päähenkilöstä vain arvoituksellinen Eesau
tietää totuuden (jos hänkään).
Hienot ovat ainekset ja ainesten
käsittelyssä taituruutta. Mutta kerronnan epätasaisuus ja yksityiskohtien
ylettömyys näpistävät osan lukunautinnosta. Epilogissa ja ensimmäisissä luvuissa
on jännitettä, joka harmillisesti höllentyy kun tarinassa edetään pidemmälle. Kaikesta
tohinasta ja rönsyilystä tulee tunne, että on tiivistetty trilogian ainekset
yhteen kirjaan.
Paikoitellen kieli on sekavaa: ”Kun edes Jacob Cobblerin keskiviikkoinen
kuolema ei saanut sitä tajuamaan huolimatta kuriin ja nuhteeseen palautetun
isän huolellisesti kirjoitetusta ja toimitetusta monologista herran enkeleineen
ja Egyptin esikoisineen, meidän oli vaihdettava lähestymistapaamme”. Liekö
tahallinen tyylikeino kirjoittaa välillä tämän kaltaisia pitkiä ja polveilevia lauseita,
mutta ikävä kyllä ne tekevät lukemisen himppuisen rasittavaksi. Koska itse tarinan
seuraamisessa on mielenkiintoista haastetta kylliksi, kielelliset kikkailut
(jos siitä on kyse) harmittavat. Olisiko kustannustoimittaja voinut
vähän toppuutella ja kirjoituttaa joitakin kohtia uudelleen?
Vaikka olen tässä nurissut, oli kirjan
lukeminen kuitenkin hieno kokemus. Apina
ja Uusikuu on persoonallinen ja vauhdikas, sen omalakinen, kirjallisuusviitteitä
pursuava maailma jää mieleen pyörimään. Kerronnassa löytyy myös huumoria: ”Silloin minua heitettiin toisesta suunnasta
apinalla” sanoo Hanuman kuvatessaan yhtä tappeluaan. Virkistävää ja hilpeää,
ainakin näin toimintakohtauksia ylipäätään tylsänä pitävästä ihmisestä.
Viivi Hyvönen ei tietääkseni ole
julkaissut mitään tämän vuonna 2008 ilmestyneen kolmannen romaaninsa jälkeen,
mutta toivottavasti kuulemme hänestä vielä. Sanottakoon vielä, että Apina ja Uusikuu toimisi mainiosti
valkokankaalla.
Apina ja Uusikuu / Vivi Hyvönen. WSOY 2008, 449 sivua.
