Tunnustus heti alkuun; en täysin
päässyt jyvälle, mistä tässä tarinassa loppujen lopuksi oli kysymys. Tein jos
jonkinlaisia tulkintapyrähdyksiä lukemisen ohessa, mutta en ole täysin
tyytyväinen päätelmääni. Liekö niin tarkoituskaan, tiedä häntä. Mutta
lukuelämyksenä Jyrki Vainosen pienoisromaani oli voimakas ja jää jäljeksi
harmaaseen massaani.
Heti prologissa lasketaan koukku:
kuollut mies makaa jään alla ja kuulostelee kuinka häntä etsivä joukkio
lähestyy tökkien jäätä sauvalla, jonka kärkeen on sidottu kallon lävistävä
piikki. Sitten suoraan seuraamaan päähenkilö Andren tarinaa, selvittämään
mysteeriä.
Andren legendaarinen isä, näyttämöillä
nimellä Vimma tunnettu mies, on kadonnut syrjäisessä Bretonian kylässä ja Andre
lähtee selvittämään hänen kohtaloaan. Bretoniassa tuulimyllyt ovat jumalten
koteja, naakat pyhiä lintuja, ihmiset jurottavat eikä kylänraitilla näy lainkaan
lapsia ja yhteisö mukailee Güterslohnin kronikan mukaisia ennustuksia. Perille
harhailtuaan Andre asettuu asumaan Suurena Valkeana tunnettuun tuulimyllyyn,
jonka omistaja Alista asutti siihen aikoinaan Andren isän. Jäljillä ollaan.
Vainosen tyyli on mukavalla
tavalla poukkoileva. Pitkälti mennään proosan perusrepertuaarilla ja kuvaillaan
maisemia, ihmisiä, tunnelmia, väliin dialogia; sitten runollisempaa rekisteriä varsinkin
tripeillä, joille Andre hortoilee sientä maisteltuaan. Realismiin sekoitetaan
fantasiaa, mutta sen verran ovelasti, että kaltaiseni kirjastonhoitaja miettii
tovin ennen kuin päättää minkä laittaa kirjalle kotigenreksi. (Tiedän, että
jotkut kirjailijat vihaavat genretystä, mutta uskokaa vanhaa indeksoijaa, se
nostaa kirjan esiin ja lisää lainausta.)
Alistaa lukuun ottamatta
Bretonian asukkaat jäävät muutaman maininnan varaan. Jotain suurempaa liittyy
siis näihin kahteen henkilöön, sekä patsaaseen, jota kuvanveistäjä Andre alkaa
veistämään myllykamarissaan. Jumalalliset naakat lepattelevat ja kaakottavat
taustalla ja edustalla.
Symboliikan ja selittämättömän
kirjo on laaja. Tarinan kaaresta ja tematiikasta löytyy vanhojen mytologioiden
aineksia. Andrea voi analysoida psykoanalyysin perusteorian näkökulmasta idinä,
minänä ja yliminänä. Ja kun vielä Vimman
kaveri näyttämöllä on Ääni, on pakko uhrata hetki William Faulknerille. Ja mitähän
vielä? Erinomainen kirja keskustelun (väittelyn?) aiheeksi, ainakin
reaalifantasian ystäville.
Bretonian ja Güterslohnin kronikan
varaan olisi voinut rakentaa eepoksen tai moniosaisen fantasiasaagan. Eipä ole
näkyvissä, ja sitä arvostan. Vainonen lopetti siihen mihin halusi (ja pitikin)
ja tuloksena on arvoituksellinen ja kiehtova pienoisromaani. Mutta saako kapteeni
Bellmer purkkinsa täytettynä takaisin?