Seuraava tarina - Cees Nooteboom

”Minua ei ole koskaan erityisemmin kiinnostanut oma persoonani, mutta se ei merkinnyt sitä, että olisin halutessani voinut yksinkertaisesti lakata pohtimasta minuuttani – valitettavasti ei.”

Tartuin Cees Nooteboomin kirjaan Seuraava tarina sattumalta. Ukkosta pelkäävänä jäin töiden jälkeen lymyilemään opiskeluaikaisen kesätyökirjastoni hyllyjen väliin ja bongasin kirjan lähinnä sen (tuolloin) huomiota herättävän kansikuvansa ja kokonsa (kork. 21 cm, lev. 12 cm) ansiosta. Pidin sadetta ja luin. Tajusin heti parin ensimmäisen lauseen jälkeen, että olin löytänyt kirjan ja kirjailijan joka tulisi olemaan elämys, ja johon palaisin uudelleen ja uudelleen. Kehräsin.

Päähenkilö Herman Mussert herää huoneesta, joka on eri kuin missä hän meni nukkumaan. Huone kuitenkin on tuttu, sillä siellä hän parikymmentä vuotta aiemmin vietti lemmenyön toisen miehen vaimon kanssa. Epätodellinen, logiikan lakien vastainen siirtymä kaupungista ja maasta toiseen kesken nukkumisen käynnistää etsintäretken muistoihin. Mieleen palautuu suhde levottomaan, punatukkaiseen Mariaan sekä tapahtumasarjaan, joka myllertää Mussertin elämän.

”Makasin aivan hiljaa, kenties tottuakseni ajatukseen, etteivät silmäni ehkä olleetkaan minun, mikä tietenkin on monimutkainen tapa sanoa, että makasin paikoillani kuin kuollut, koska pelkäsin kuollakseni, että olinkin joku toinen.”

Ukkonen oli jo ajat sitten kaikonnut ja sadekin laantunut kun havahduin ympäristöön. Harvoin uppoudun niin totaalisesti mihinkään, edes kirjaan. Maltoin kuitenkin loikkia kotiin lukemaan kirjan lopun, missä Mussert matkaa pitkin Amazonia pienen, oudon retkueen kanssa. Mussertin ammatilliset pyrkimykset, Ovidiuksen Metamorfoosien kääntäminen latinasta hollanniksi ja matkaoppaiden kirjoittaminen, antavat raamit ja väriä tarinalle. Tarina itsessään on yksinkertainen, juonta vähänlaisesti, mutta oivallettavaa ja sulateltavaa riittää. Tapa, jolla Nooteboom luotaa hahmojensa (meidän!) psyykeä on vastaansanomaton. Aika surkeitahan me olemme, mutta silti niin rakastettavia.

Olen lukenut Seuraavan tarinan ja toisen Nooteboomilta suomennetun Rituaaleja useaan kertaan ja tulen lukemaan vastakin. Melankoliaa, huumoria, upeita kielikuvia, sarkasmia. Mitä muuta voisi toivoa?

Kun ei kerta suomeksi enempää löydy, olen lukenut Nooteboomia englanniksi. Mutta. Cees Nooteboomin kirjoitustyyli on mietiskelevä ja aiheesta toiseen poukkoileva, lauseet ovat pitkiä ja polveilevia; vieraalla kielellä luettuna noin neljännen sivulauseen kohdalla olen autuaasti tipahtanut kärryiltä tai ainakin unohtanut, mistä ajatus lähti liikkeelle; ja tämä ei suinkaan ole moite runsaita, vaativia lauseita kirjoittavalle kirjailijalle, mutta ainakin minä pystyn täysillä nauttimaan tällaisesta vain omalla äidinkielelläni.

Kunpa Nooteboom saisi kirjallisuuden Nobel-palkinnon. Sitten hänen muutkin teoksensa varmaan suomennettaisiin. Eli heti kun Margaret Atwood on saanut omansa, antakaatten sitä seuraava nobeli tälle hollantilaiselle, joka niin valloittavasti kuvaa meitä pieniä ihmiskurjulaisia. 

”Sillä jos oletetaan, etten minä ollut minä vaan niin ollen joku muu (ajattelin, että olisi sentään liikaa olla olematta kukaan), niin silloinhan minun olisi pitänyt tuon toisen muistikuvien yhteydessä ajatella, että ne olivat minun muistikuviani, puhuuhan jokainen meistä minun muistikuvistani silloin kun hän tarkoittaa omiaan.” 

Seuraava tarina : Het volgende verhaal  / suomentanut Markku Mannila. WSOY, 1995.

Asiaa käännöskirjallisuuden merkityksestä lukutaidolle ja äidinkielen kehittymiselle:

Anni M Aarinen: Kuka tarvitsee käännöskirjallisuutta?

Kersti Juva: Miksi pitää suomentaa?

Piia Holstikko: Suomennettavien kirjojen valintamenettelyt (pro gradu -tutkielma)

Säde - Miina Supinen

”Olen ilmeisesti jossakin elämän ja kuoleman valtakunnan välisessä limbossa, jossa ainoa tehtäväni on kertoa kaikki mitä muistan Säteestä.”

Vic Allcock on klassisen arkeologian professori, seikkailija ja opportunisti. Viinaa kuluu ja naisia kaatuu. Hän opettaa arkeologiaa Kreikassa kunnes maa ajautuu talouskriisiin ja työt loppuvat. Vic päätyy Suomeen karismaattisen Voula Papadupoulosin johtamalle kaivaukselle. Voula on kyseenalaista mediahuomiota saaneen Kahdeksaisen kultin päällysnainen ja yhteisön päämajan, Tiedon Akatemian rehtori.

Akatemian läheisyyteen ollaan rakentamassa uutta asuinlähiötä ja Voula haluaa tutkia paikan ennen kuin kaivinkoneet mylläävät maaston. Vaikka Vic haistaa palaneen käryä, yleensä pelastuskaivaukset hoitaa jokin virallisempi taho, hän ottaa pestin vastaan. Osittain rahapulan takia, osittain siksi että mieleen muistuu opiskelijakaivauksilla edellisenä syksynä ollut Säde, kaunis ja levoton sielu, jonka kanssa Allcockilla luonnollisesti oli seksisuhde. Velvoittaahan siihen jo nimikin.

Kahdeksaisen kultin jäsenet ahkeroivat pientilallaan, tekevät henkimatkoja tuonpuoleiseen, palvovat vanhoja suomalaisia jumalia: Ukkoa, Akkaa, Perkelettä, Raunia. Mutta eivät kieltäydy pitsasta ja könöttävät iltaisin television ääressä siinä missä muutkin. Tarinaan liittyy vielä Säteen poikaystävä Antti, älykäs mutta sosiaalisilta taidoiltaan onneton pelikoodari.

Kertomuksen keskiössä on Säde, joka sinkoilee milloin mihinkin suuntaan epämääräisessä kaipuussaan, toisaalta vetää muita puoleensa. Suhde äitiin ja isosiskoon on etäinen, eikä Säde näiden maanittelusta huolimatta suostu palaamaan kotiin. Kuollutta isäänsä ”Suomen tunnetuinta ateistia” Säde kaipaa kiivaillessaan uskonnollisista asioista Voulan ja kultin jäsenten kanssa. Voulan mielestä Säde toistelee isänsä mielipiteitä kuin opetettu papukaija.

Henkilökaarti on koomisuudessaan uskottava ja saa aikaan hetkittäin jopa riemastuttavaa dialogia tieteen ja uskon kahakoinnista. Supinen sekoittaa eri tekstilajeja ja vaihtelee kertojanääniä, ja saa tämän silppuratkaisun myös toimimaan. Tarina rullaa ja Vicin tilitys kuoleman takaa pitää jännitettä yllä. Mitä kaivauksilta löytyy, miten Vic kuolee?

Odotin loppuratkaisulta enemmän, mutta pettymys jos se nyt ihan sitäkään oli, kesti vain hetken. Tästä kokemuksesta rohkaistuneena pitäneekin tarttua Supisen muihin kirjoihin. Novellikokoelma Apatosauruksen maata aikoinaan aloittelin, mutta en tuolloin saanut siitä otetta ja muut kirjat ovat jääneet kokonaan väliin. Toistaiseksi.

WSOY, 2013. 327 sivua.

Piiraan maku makea - Alan Bradley

Härnäävä lukukokemus

Kun lapsuus- ja teinivuosien lukemistoon ovat kuuluneet Enid Blyton, Carolyn Keene, Agatha Christie ja tv:stä tulee töllättyä kaikki mahdolliset Englannin maaseudulle sijoittuvat dekkarisarjat, niin luulisi että Alan Bradleyn 1950-luvulle sijoittuvat Flavia de Luce mysteerit kolahtaisivat. Toisin kävi. Vai kävikö?

HS kirjaston viikon kirjana oli jokin aika sitten sarjan aloitus Piiraan maku makea. Päähenkilö on nokkela, kemiaa intohimoisesti harrastava Flavia, joka asuu rähjääntyvässä kartanossa isänsä ja kahden isosiskonsa kanssa. Huushollissa hyörii lisäksi keittäjä rouva Mullet ja jokapaikanhöylä (päivän kunnosta riippuen) Dogger. Perheen äiti on kuollut vuosia sitten vuorikiipeilyonnettomuudessa Tiibetissä.

Nuoren nuuskijan ura urkenee, kun Flavia löytää keittiöpuutarhasta kuolleen miehen. Poliisin suhtautuminen 11-vuotiaaseen apuriin on juuri sellainen kuin arvata saattaa ja sekös sankariamme sapettaa. Hän päättääkin ratkoa arvoituksen itse. Flavia pelmahtelee Gladys-nimisellä pyörällään ympäri Bishop’s Laceyn kylää, kyselee, hurmaa ja huiputtaa.

Lukuaika meni umpeen, kirja jäi kesken. Syytin lukemisen hitaasta etenemisestä aineistolajia (tunnustan, en ole e-kirjojen ystävä, luen niitä käytännöllisistä syistä, mutta en pahemmin nauti).

Päätin lukea vielä toisen Flavia de Luce mysteerin wanhanaikaisesti paperista, jotten tulisi antaneeksi hätiköityä tuomiota.

Vielä suomentamaton The Dead in Their Vaulted Arches ei sekään vienyt mennessään. Äidin ruumis on löytynyt ja se tuodaan kotiin. Hautajaisiin kokoontuu paljon väkeä, eikä kaikilla ole puhtaita jauhoja pussissaan. Kenties tunnelman oli tarkoitus olla surumielinen ja osin makaaberi, mutta minä ainakin pitkästyin; tarina junnasi paikoillaan ja monta kertaa olin heittämässä kirvestä kaivoon. Uurastin kuitenkin loppuun, missä tapahtumiin tulikin vauhtia, mutta loppuratkaisu ja paljastukset suvun salaisuuksista eivät jättäneet syyhyttävää oloa.

Jokunen päivä sitten Piiraan maku makea tarttui mukaani kirjaston bestseller-hyllystä. En käsitä sisukkuuttani tässä asiassa, mutta halusin vielä yrittää, antaa Bradleylle ja Flavialle mahdollisuuden.

Tarinan ytimessä ovat harvinaiset postimerkit, niiden keräilijät ja tietysti konnat, jotka haluavat apajille. Kerronnassa on humoristisuutta, jotkin Flavian sutkaukset ja kemian luennot (epäuskottavuudessaankin) hymyilyttävät, välillä jopa naurattavat. Henkilöt ovat ärsyttävyyteen asti karikatyyreja, mutta sen voi niellä koska ne kuvataan pikkuvanhan lapsen näkökulmasta.

Jos en ymmärrä, miksi niin sinnikkäästi yritän lukea tätä sarjaa, josta en kauheasti innostu, en ymmärrä myöskään, miksi en pidä siitä. Tai ehkäpä ymmärränkin. Tämänkaltaisista aineksista kasatusta keitoksesta pitäisi tulla nostalginen olo, mutta kun niin ei tapahdukaan, alan kaipaamaan nostalgiaa. Ja kaipaan myös ahmimisreaktiota, mikä tavallaan kuuluu dekkarin lukemiseen, mutta sitäkään ei tule vaikka kaiken todistusaineiston valossa pitäisi.

Kaikki on kohdallaan, mutta en hurmaannu. Kadehdin Flaviaan lätkähtäneitä.

Piiraan maku makea. Bazar, 2014. 388 s.

The Dead in Their Vaulted Arches. Orion, 2014. 315 sivua.

Kissani Jugoslavia - Pajtim Statovci

Luin Kissani Jugoslaviaa työmatkojen aikana: pari lukua aamulla, pari lukua iltapäivällä. Välttelin lukemista ennen nukkumaanmenoa etteivät aivoparkani joutuisi ylitöihin. Sen verran koukuttavaa ja ajatuksia herättävää tekstiä, että yöunet olisivat olleet vaarassa.

Kirjassa lapsena Suomeen muuttanut albaanipoika kertoo omaansa ja perheensä tarinaa. Sopeutumattomuus, ennakkoluulot ja suoranainen rasismi luovat raamit, joissa pelkojensa kanssa painiva Bekim kasvaa, rakentaa minuuttaan ja etsii aitoa rakkautta. Julma isä, joka ei hyväksy poikansa valintoja ja odottaa ehdotonta kuuliaisuutta, tuntuu vaanivan kaikkialla, silloinkin kun ei ole fyysisesti läsnä.

Välillä äänen saa Bekimin äiti, kouluja käymätön, avioliitossaan alistettu ja piesty nainen. Jugoslavian hajoamissodat, muutto vieraaseen, epäystävälliseen ympäristöön ja vieraantuminen omista lapsista. Ei mikään pieni taakka kenenkään kannettavaksi.

Kahden kertojan tekniikka toimii kuin hengitys. Huikonen kumman tahansa, äidin tai pojan, kerrontaa on kuin pitkä, keuhkot äärimmilleen täyttävä sisäänhengitys. Juuri kun olet pakahtumaisillasi, vaihtuu ääni ja voit puhaltaa. Sitten alkaa uusi henkonen.

Kohtaus kohtaukselta mietin, miten on mahdollista, että näin pieneen sivumäärään on saatu näin paljon: täyteläisiä ihmiskohtaloita, ilkeyttä ja itsekeskeisyyttä, vihaa ja typeryyttä, pelkoa ja rakkautta, historiaa ja kulttuuria. Eikä mikään tunnu ympätyltä tai turhalta. Väkivaltaisen miehen dominoiman perheen tarina on klassinen, jopa kliseinen, mutta tällä kertaa se on kerrottu niin taitavasti ja oivalten, että aihekin tuntuu melkeinpä tuoreelta.

Ja sitten se symboliikka! Oli kutkuttavaa tuumailla, mitä kirjailija kissoilla ja käärmeillä tahtoi sanoa, enkä kyllä täyttä tolkkua saanut. Taistelivatko siinä kulttuurit vai vanhemmat, vaiko jotkin ihan muut; minuuden puoliskot kenties? Hällä väliä, sillä hämmennyksen jälkeensä jättävä symboliikka se parasta onkin. Pitää virkeänä ja tulkintapuuhiin voi halutessaan palata uudelleen.

Tuntuu, että pitäisi purnata edes pikkuisen jostain, ihan periaatteen vuoksi, mutta kun ei löydy aihetta. Kissani Jugoslavia siirtyy lukuhistoriassani jokseenkin harvalukuiseen tajuntaa hämmentäneiden teosten seurueeseen.

Otava, 2014. 286 sivua.