Pikkuseikkoja - Carol Shields

Aina silloin tällöin haluan lukuputkeen jotain taattua laatua, kirjailijaa jonka teokset kestävät useamman lukukerran. Yksi näistä kirjailijoista on Carol Shields. Lempikirjailijan (uudelleen)lukeminen on kuin ystävän tapaaminen pitkästä aikaa. Ei muodollisuuksia, ei kursailuja; jatketaan luontevasti siitä mihin viimeksi jäätiin. Ja ihan vaan hiljaakin saa olla, vaivaantumatta.

Tällä kertaa tartuin Shieldsin esikoiseen Pikkuseikkoja (Small Ceremonies), jossa seurataan kanadalaisen Gillin perheen ja heidän ystäviensä elämää syksystä kevääseen. Kertoja on perheen äiti Judith, elämäkertakirjailija ja kotiäiti. Hänen miehensä Martin on englannin kielen apulaisprofessori, John Miltoniin erikoistunut tutkija. (Miltonin pääteos Kadotettu paratiisi näyttelee kohtalaista roolia Shieldsin tarinassa.) Perheessä on klassiset kaksi lasta: Meredith 16 v. ja Richard 12 v.

Gillit ovat vastikään viettäneet aikaa Englannissa, Birminghamissa Martinin pitäessä sapattivuotta. Spaldingit joiden kodissa he tuon ajan asuivat, näiden ollessa puolestaan Kyproksella, kulkevat mukana kertomuksessa muistoina ja anekdootteina, vaikka perheet eivät toisiaan koskaan tavanneetkaan. Richard käy kirjeenvaihtoa Spaldingien tyttären kanssa. Mutta Judithin osalta muistoihin liittyy myös syyllisyydentunnetta. Pitikö mennä tonkimaan kaikki loukot toisten kodissa?

Shields on taitava arjen ja perheen kuvaaja. Hän osaa antaa pienille, huomaamattomille teoille ja asioille merkityksen. Viisautta ja näppärää sanankäyttöä ilman raskautta ja pitkäpiimäisyyttä! Ei ihan helppo yhdistelmä loistavallekaan kirjailijalle. Pidän myös Shieldsin ilkikurisesta huumorista, joka pirskahtelee salavihkaa rivien väleissä ja yksittäisissä sanoissa. Tässä kohtaa täytyy antaa suuri kiitos kääntäjä Hanna Tarkalle, joka on tavoittanut Shieldsin ilmaisun hienovaraisuuden ja välittänyt sen suomeksi mitä mainioimmin.

Kirjallisuuden ystäville Pikkuseikkoja tarjoaa herkullisia luonnehdintoja. Gillien perhetuttu Furlong Eberhardt edustaa itsetietoista, pompöösiä kirjailijaa. Vain hänen kaltaisensa voi olla niin tomppeli, että yrittää järjestää kirjallisuustapahtumaa samana iltana kun koko kansakunta käpertyy television ääreen katsomaan jalkapalloa. Furlongin pitämällä luovan kirjoittamisen kurssilla, jonne Judithkin osallistuu, nähdään toinen toistaan hellyttävämpiä kirjailijanalkuja. Judithin omat ponnistelut romaanin kirjoittamisen saralla kulkevat piinallista vuoristorataa. Lopulta tapaamme myös Mr. John Spaldingin, joka saapuu yllätysvierailulle Gillien luo, kirjallisia ambitioita hänelläkin.

Kirjailijan tai tutkijan ammattien ironinen ruotiminen on tuttua Shieldsin monista muistakin teoksista. Esimerkiksi Kaiken keskellä Mary Swann (Swann) kertoo kirjamaailman eri toimijoiden aikaansaamasta härdellistä traagisesti kuolleen runoilijan ympärillä. Teoksissa Rakkauden tasavalta (The Republic of Love) ja Sattumankauppaa (Happenstance) päähenkilöt ovat akateemisia tutkijoita. Romaanissa Ellei (Unless) tapaamme Retan, kirjallisuuden sekatyöläisen, joka työstää esseitä, käännöksiä, novelleja, esipuheita...

Shieldsin teoksissa päivästä toiseen junnaava arki saa hohdetta ja kirjan luettuaan omia pölyisiä nurkkia ja mähnäisiä keittiönpöytiä sietää hetken aikaa ärhentelemättä. On kuin olisi käväissyt lyhyellä lomalla.

Small Ceremonies / suomentanut Hanna Tarkka. Otava, 2011. 240 sivua.

Kirjailija Kirjasammossa

Kärsivällinen tarkka-ampuja - Arturo Pérez-Reverte

”Kreikkalaiset näyttivät, mitä harmonia ja kauneus on, impressionistit muuttivat totaalisesti valon merkityksen, futuristien painopiste oli liikkeessä, Picasso teki moninaisuudesta synteesin... Mutta nykyisin, taide tekee meistä...”

Taidekriitikko Lex Varela on moderniin taiteeseen erikoistunut jäljittäjä. Hän metsästää kustannusyhtiöiden laskuun kiinnostavia taiteilijoita ja kirjoja. Nyt hänelle tarjotaan juttujen juttua. Sniper. Legendaarinen graffititaiteilija, jota ei koskaan ole saatu kiinni, jonka oikeaa nimeä kukaan ei tiedä, näöltä hänet tuntee ehkä muutama läheinen ja uskollinen graffitintekijä. Sniper, jonka töitä saadakseen galleristit myisivät vaikka äitinsä ja jonka päästä on luvattu palkkio.

Aihe ja juoni tuovat mieleen Pérez-Reverten ensimmäisen suomennetun kirjan Flaamilaisen taulun, jossa konservaattori löytää salakirjoituksen 1400-luvulla maalatusta taulusta. Viesti vihjaa muinoin tapahtuneeseen murhaan, mutta jonka selvittäminen alkaa vaatimaan uhreja myös nykyajassa. Kärsivällisessä tarkka-ampujassa hollantilaiset mestarit ovat muuttuneet nykypäivän katutaiteilijoiksi ja arvoituksellisuus on jäänyt vähemmälle. Kirja on nopealukuinen ja maiskahtaa välityöltä, mutta on kelpo trilleri ja sisältää kiinnostavia ajatuksia graffititaiteesta.

”Viranomaisten mukaan graffiti pilaa urbaanin tilan, vaikka me kaikki joudutaan sietämään mainoksia: valokylttejä, mainospilareita, tienvarsitauluja, mainoksia bussien kyljissä ja niiden typeriä viestejä.”

Niin, kyllä ainakin minä mieluummin katson (tai siedän) laitonta, taidolla ja hyvällä maulla tehtyä graffitia kuin riihikuivalla lunastetulle paikalle ripustettua pornahtavaa, tai muulla tavoin noloa jäätelö- tai alusvaatemainosta. Ulkoilmassa kyllä olisin mieluiten ilman kumpaakin ja menisin keskittyneesti museoon tai galleriaan tai selailisin kirjoja tai kuvastoja kun haluan ihmetellä jonkun visuaalisia näkemyksiä. (Ja töhertelijöille juuriharja kouraan. Tehkää välillä jotain vähemmän myötähäpeää aiheuttavaa, mutta kuuratkaa jälkenne ensin!) Kirjasta oppii myös mukavasti graffitikulttuurin sanastoa. Tosin nyt kun tämmöinen keski-ikäinen kirja(sto)tätikin sitä osaa, ne varmaan uudistavat tesauruksensa saman tien.

Takaisin kirjaan. Ajojahti vie Lexin Espanjasta Italiaan, missä Sniper kannattajineen toteuttaa toinen toistaan taidokkaampia tempauksia. Julian talo Veronassa saa osansa ja sitten siirrytään Napoliin, jossa metsästäjä ja saalis vihdoin kohtaavat. Mutta onko Sniper ostettavissa?

Ei tämä teos mielestäni Pérez-Reverten alkuaikojen tasolle (Flaamilainen taulu, Yhdeksäs portti, Miekkamestari) yllä, mutta kannattaa lukea jos viihdyttävistä trillereistä tykkää tai jos graffitit kiinnostaa.

”... Hän haki oikeaa sanaa. ”Tyhmempiä” minä ehdotin. Sniper katsoi minua kiitollisena.”

El francotirador paciente / suomentanut Sari Selander. Like, 2014. 263 sivua.

Kirjailija Kirjasammossa

Enkelten verta - Johanna Sinisalo

”Kuningatar on kuollut. Se makaa lentoaukolla, hentona ja hauraana, raajat vartaloa vasten käpristyneinä.”

Johanna Sinisalo on velho kirjailijaksi. Kerta kaikkiaan! Muistan kun luin hänen esikoisensa Ennen päivänlaskua ei voi heti tuoreeltaan kirjan ilmestyttyä ja olin äimistynyt. Että tämmöistäkin kirjoitetaan. Mahtavaa. Tein reteän hankintapäätöksen ja kirjastoon, jossa tuolloin työskentelin, ostettiin uskaliaan monta nidettä; ja sitten räpsähti Finlandia. Olin pollea kun lisätilausta tehtiin.

Enkelten verta jatkaa Sinisalolle ominaista ihmisen luontosuhteen pohtimista. Colony Collapse Disorder (CCD), mehiläisyhdyskuntien romahtamisilmiö, on kirjassa saavuttanut maailmanlaajuisen katastrofin mittasuhteet. Ruoasta on pulaa, talous on kuralla, maailmanpaloa odotellaan. Ja ihmiset haluavat porskuttaa mistään tinkimättä.

Kertomuksen päähenkilö on mehiläinen. Faktoihin perustuva kuvaus mehiläisen merkityksestä ekosysteemille ja koko planeetan hyvinvoinnille on vaikuttava. Kansanuskomuksissa ja mytologioissa mehiläinen on lunastanut paikkansa ja näistä tarinoista ja maailmanselityksistä Sinisalo punoo kertomukseen reaalimaailman rajat ylittävän juonteen. Tälle kirjallisuuden genrelle, jossa todellisuuteen sekoitetaan luovasti ja villistikin fantastisia aineksia, Sinisalo on antanut kuvaavan ja näppärän nimen: suomikumma. Aiheesta enemmän YLE:n uutisessa 20.7.2012

 

”Työmehiläiset ovat poissa. Joka ikinen.”

Tarinaa kertoo Orvo joka hoitaa isoisältään perimää pientä mehiläistarhaa. Heti kirjan alussa hän löytää tyhjentyneen pesän. Mikä kadon on aiheuttanut, onko CCD saapunut Suomeen? Uutislähetyksissä kerrotaan pesäaution leviämisestä maailmalla ja ruokamellakoista. Orvon ahdistus tulevaisuudesta syvenee kuten huoli omista mehiläisistäkin. Jos pahin tapahtuu, onko mitään tehtävissä edes oman nahkan pelastamiseksi?

Orvon poika Eero on eläinoikeusaktivisti, jonka edesottamuksia seurataan hänen pitämänsä blogin kautta. Blogin kommenteissa maalautuu surkuhupaisa läpileikkaus nettikeskustelijoiden stereotyypeistä, nokkelikosta tiedän-missä-asut hemmoon. Ohipuhumista, ehdottomuutta, ja silkkaa haluttomuutta (kyvyttömyyttä?)  ymmärtää toista osapuolta.

Juonesta ei voi oikeastaan tämän enempää sanoa, ettei höläyttäisi liikaa. Johanna Sinisalo säätelee tarinan kaaren huippu- ja suvantokohtia millintarkasti, lukemaan pakottavat vihjeet menneistä ja tulevista tapahtumista muodostavat miinakentän. Astuin jokaiseen.

”Jonnekin vain ne ovat lähteneet. Kadonneet kuin ilmaan. Olemattomuuteen.”

Teos, 2011. 274 s.

Kirjailija Kirjasammossa